Jotenkin tuntuu ironiselta kirjoittaa tästä aiheesta. Lähinnä sen takia, että minä olen jo uskaltanut kaikenlaista, minulla on tatuointi muistuttamassa uskaltamisen tärkeydestä ja silti en useinkaan uskalla. En uskalla tehdä tästä muoti/meikki/tyyliblogia. En uskalla tehdä tästä lifestyleblogia. En uskalla myöntää itselleni, enkä muille olevani pinnallinen haihattelijaluonne ja että pinnalliset asiat kuten tyyli tai meikit tai hiukset tai vaatteet tai selluliitti pyllyssä kiinnostavat minua. En uskalla, koska silloin asetun kritiikille alttiiksi.
Psykologi neuvoa uskaltamaan. Uskaltaa olla. Naurettavaa, että minua pitää enää neuvoa uskaltamaan.
Nuorena olin poikamainen poikatyttö, lukion loppuun saakka. En niinkään siksi, että erityisesti halusin olla, vaan siksi, etten uskaltanut olla muutakaan. Olin ollut poikatyttö lapsena ja pelkäsin muiden kommentteja, jos yllättäen kääntäisin kelkkaa. Niinpä en kääntänyt. Olin siis jotain, mitä en oikeasti ole, koska en uskaltanut olla mitä olin. 19-vuotiaana kyllästyin ja päätin, että saan itse määritellä itseni. Otin muistutukseksi itselleni tatuoinnin lapaan: sinä saat olla. Silloin uskalsin. Muutin tyyliäni naisellisempaan suuntaan ja aloin pitää huolta ulkonäöstäni. Ainakin yritin.
Tuntui nololta olla itselleen tuntematon 20-vuotias. Vieläkään en osaa meikata, tai laittaa tukkaa, tai pukeutua tyylikkäästi. En harjoitellut kun muut harjoittelivat ja nyt en meinaa uskaltaa.
Miksi?
Eikö silloin kannattaisi pitää päiväkirjaa blogin sijaan?
Kehtaanko? Kulutuskriittisenä köyhänä tyylitajuttomana tylsännäköisenä rivikansalaisena, jonka elämä ei eroa muiden tavallisten rivikansalaisten elämästä?
Ei tavallista tylsännäköistä rivikansalaista kiinnosta tylsännäköisten rivikansalaisten elämä. Lifestyle. Pyh.
Uskaltaminen on vaikeaa.